Perheessämme eletään vaihetta, jossa löydän itseni äitinä miettimässä kysymystä, mitä olen tehnyt oikein ja väärin kasvattajana. Murrosikä jyrää kuin aaltona. Kasvun paikka minulle, erityisesti lapsilleni. Vanhin on jo saavuttanut murrosiän ja kolttosiaan kokeillut, keskimmäinen tulee kovalla ryminällä murkuksi ja nuorimmainenkin osoittaa jo että tulee se vielä minullekin. Kärsivällisyyteni on kovalla koetuksella, mutta täytyy sanoa että vaikeuksien kautta olen kasvanut itsekin ja oppinut ymmärtämään lapsiani paremmin. Tosin juuri tällä hetkellä tilanne ei ole kovin helppo yhden lapsistamme kanssa. Olen huomannut että mitä enemmän ymmärrän ja hyväksyn lapsen MYÖS negatiivisia mielipiteitä esim koulua ja opiskelua kohtaan sitä pidemmälle päästään. Antaa sanoa että inhoaa eikä ymmärrä miksi jotain täytyy tehdä, siitä lähtään sitten keskustelemaan syvällisemmin. Erityisesti iloitsen keskusteluista vanhimpani kanssa, jolloin alkutilanne saattaa olla hermojariistävä mutta pienen hetken kuuntelemisella ja keskustelulla tämän miehenalunkin ajatukset saattavat saada uutta suuntaa. Ja tällä en tietenkään tarkoita että tahdon muuttaa hänen mielipiteitään mutta pääsemme ymmärrykseen miksi tiettyjä asioita elämässä vaan täytyy tehdä juuri nyt, vaikka kaikki muu tuntuisikin tärkeämmältä ja tietenkin mukavammalta.
Mietin kyllä usein tiukkaa kasvattajan otettani, mutta siihen mahtuu kyllä myös rakkautta. Tuttuja tunteita varmaan lähes kaikille äideille. Kun ajattelen tulevaa, kolme teini-ikäistä nuortamiestä yhtäaikaa, on hyvä, jos on sitä auktoriteettiakin aikoinaan luonut. Monet päätökset lapsia koskien teen kuitenkin yksin miehen reissatessa koko ajan. Yrittäen myöskin kuunnella, keskustella,antaa aikaa. Tosin aika monet kerrat tulee riittämättömyyden tunne. Silloin, kun voimat ovat vähissä ja kyyneleet eivät ota loppuakseen saan teinipojan kädet ympärilleni. Kiitos, olet ihana poika.
