Mies läksi taas hakeen voita leivän päälle pariksi viikoksi. Minä jäin potemaan ärhäkkää virusta 39 kuumeen kera. Olisihan se ollut kiva että olisi ollut joku paijaamassa, saati sitten käymässä kaupassa ja laittamassa ruokaa. No, onneksi lapset ovat noin isoja ja melkoisen itsenäisiä. Tämä on niin tuttua, juuri kun perävalot katoaa Kankurinkadun mutkaan niin ainakin joku oksentaa.Ja siitä se sitten lähtee. Mutta kuten sanottu, vaikeimmat ajat takana kun lapsista on kasvanut nuoria miehenalkuja.
Ennen minua ärsytti tietenkin suunnattomasti kun mies alkoi pakata laukkuaan. Kotona oleminen kolmen alle neljävuotiaan kanssa pisti jaksamisen koville. En halunnut kuulla hotelliaamiaisista, kuvitella toisen nukkuvan puhtaissa lakanoissa, juovan kahvinsa lämpöisenä, hyvin nukutun yön jälkeen. Ja nämä reissut kun eivät olleet parin päivän juttuja vaan vähintäänkin aina viikon pari kiertueita. Otti totaalisesti pattiin kun toinen sai nukkua. Toisella oli kivaa ja mukavaa, luuri lensi lennokkaasti korvaan jos minulle erehdyttiin kertomaan että ollaan gin tonicilla ja kohta mennään syömään. No, mies oppi läksynsä ja vaikeni moisista tapahtumista.
Niinpä, sitä se väsymys saa aikaiseksi. Enkä todellakaan tajunnut vielä tuolloin, kuinka ärsyttävää ja rankkaa kiertäminen voi olla. Istua 10 tuntia pikkubussissa basson kaula 10 sentin päässä, odottaa lentokentillä tunteja, pakata joka aamu tavarat kasaan ja siirtyä uuteen paikkaan.
Tänään tajuan sen oikein hyvin. Säälin miestäni kun hän väsyneenä pakkaa tavaroita ja herää aamuyöllä. Soittaminen on tietty kivaa mutta se kaikki muu...
Minulle yksinolo on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa.Joskus on ihan kiva laitella rauhassa kotia kuntoon ja puuhata omia juttuja. Mutta kummasti sitä kuorsausta tulee vaan ikävä viimeistään muutaman yön jälkeen. Tästä eteenpäin mies on kotona 1,5 viikkoa pikkupätkissä joulukuun 15 asti. Ja nyt on kiva kuulla että jos mies on nukkunut hyvin ja viettänyt muutaman kivan hetken soittajakaverien kanssa. Tosin keikoillahan ne illat menee mutta toivottavasti sieltä löytyy pieniä rakoja myös rentoutumiseen...
Miehistä puheenollen, katsokaapa ensimmäistä kuvaa...pojat on poikia :)
Kun vein kirpputoripöydälleni lisää vaatteita ja kirjoja, otin pienen hetken ja kiertelin myös muiden pöytiä. Löysin kaksi ihanaa Jaska Jokusen kirjaa, jossa Schulz kertoi jokaisen sarjakuvan alussa miten kyseinen sarjakuva liittyi hänen elämänkokemukseensa. Jutut olivat vähintään yhtä hellyyttäviä kuin sarjakuvat itse.
Olen aina rakastanut Jaska Jokusta. Pientä pyöreäpäistä poikaa, joka miettii maailmanmenoa ja sitä miksi hän ei ole kuin muut. Sitä miksi hän ei onnistu, miksei hän saa valentine-päivän kortteja, miksei hän ole hyvä baseballissa. Ja varsinkin sitä, miten hän saisi sanottua pienelle punatukkaiselle tytölle hei. Niin hellyyttävä, kaikkine puuttuvine vahvuuksineen. Vahvuuksineen, joita hänellä on enemmän kuin monella muilla.
Mietin tänään myös omia heikkouksiani, jälleen kerran. Ja vahvuuksiani, niitäkin löysin muutaman. Toivoisin vahvuuksiini kuuluvan empatian, inhimillisyyden, epäitsekkyyden,kyvyn hyväksyä heikkoudet, itsessäni ja muissa, vilpittömyyden. Monesthan me erehdymme leimaamaan muut jo sen perusteella että hän on inhimillinen. Eli juuri sellainen, joka tekee virheitä ja on ihan oma itsensä miettimättä sitä mitä muut siitä pitää. Haluamatta tai ymmärtämättä sitä ettei muut sitä ihan "arvosta". Arvostushan lähtee nykyään helposti siitä mitä joku voi meille antaa ja mitä hyötyä tästä "ystävyydestä" voisi minulle olla. Olisi tärkeää arvostaa toisessa myös kykyä olla vilpitön. Minä ainakin ihailen ihmisiä jotka tunnustavat suoraan ettei heillä ole hajuakaan asiasta mistä "kaikki" tietävät kaiken ja vieläpä monesti nauraa itselleen. Tällaiset ihmiset on rakastettavia ja rohkeita, ja kadehdin heidän rohkeuttaan. Niin monesti on sortunut muka tietämään asiasta tietämättä siitä yhtään mitään. Ei ole rohkeus riitänyt sanomaan että en ole koskaan kuullutkaan. Kait se tämäkin jonkun sortin inhimillisyyttä sitten on...kuten sekin kuinka punatukkainen tyttö puree kynäänsä....
...että lukeekohan tätä blogia koskaan kukaan... ?
...pakkailin tavaroita Espanjaan muuttoa varten ja pois taloremontin tieltä. Nyt on Espanja takana ja talo pientä pihafiksausta vaille valmis. Enpä olisi uskonut että joskus todellakin tämä kaikki toteutuu. Varsinkaan tämä koti, joka meillä nyt on. Olen enemmän kuin tyytyväinen. Pihasta tuli todella kaunis ja kiva, sillä on nyt paljon enemmän käyttöä kuin ennen. Sisälle saatiin tarvitsemaamme tilaa ja keittiöunelmani toteutui. Laitan kuvia talosta ja pihasta hieman myöhemmin tulemaan.
Mies on yhä Alaskassa ja palaa viikon kuluttua. Olen hoidellut yhtä sun toista asiaa, auton huoltoa, joulukiertuetta (tehnyt lehtimainokset, lähettänyt 84 mainoskirjettä sähköpostina, postittanut konserttilippuja, varannut ensivuoden joulukiertueen konserttisalit), pihan suuunnittelua, fiksaillut kirpputoria, taistellut tukkeutuneen viemärin kanssa, hoitanut sairasta lasta, polkaissut kkky:n käyntiin hallituksen kanssa, ilmoittanut breikkaajamme musikaaliin, leiponut mustikkapiirakoita, kerännyt luumuja ja omenoita, sekä tietenkin muut arjen askareet kuten ruuanlaitto, pyykinpesu ym, ym. Ja tietenkin, käynyt Sportsgymillä ja kävelyllä, sauvojen kanssa ja ilman. Energiaa on valtavasti ja loikin kuin kani paikasta toiseen. Tekemisen vimma on valtava. Se täytyy nyt hyödyntää, ainakin töiden osalta, kun myyn joulukonsertteja. Tällä vimmalla vois saada jotain jo aikaiseksikin :)
Nyt riitti plösöily ! Olen lopen kyllästynyt tähän jumittumiseen. Täytyy keksiä jotain virikkeitä, muuten pää sekoaa. Kesäkilot painaa ja vaatteet puristaa. Jätin hyvästit mussutuksille ja oluelle (lukuunottamatta saunaolutta). Se näyttää tehoavan. Olo on jo paljon parempi, vatsakin kiittää. Kuten moni tietää vatsani on oikukas, laktoosi-intoleranssin lisäksi vatsa oikuttelee mitä milloinkin. Jos liikkuminen jää, kaikki tyssää. Muutenkin huomaan painavani vain töitä, juoksevani kaupassa, laittavani ruokaa, höyryäväni piharemontin parissa ja hoitelevani sitä sun tätä. Elämäni kun on liki yksinhuoltajan veroista. Olen unohtanut itseni ja se kostautui mielialan laskulla. Tajusin että myös minä tarvitsen hoitoa ja huolenpitoa. Ja kukas sitä paremmin minulle suokaan kuin minä itse. Niinpä päätin sitten ottaa itseäni niskasta kiinni. Unohdin vaihtoehdon B eli pillerit. Mieliala olisi kiva saada kohoamaan muulla konstilla. Joten päätin ilmoittautua Sportsgymille naisten kuntopiiriin ja Bailatinoon. Ja jos suinkin ehdin ja jaksan, haluaisin rueta lukemaan espanjaa. Mutta liikaa ei saa olla ettei harrastuksistakin tulisi stressiä. Pelkkä ajatuskin omista hetkistä kuntoilun parissa nostattaa suupieliä. En ole oikein koskaan harrastanut mitään, mitä nyt joskus vatsatanssia ja laskuvarjohyppelyä. Nyt on sen aika, minä tarvitsen tätä nyt. Juuri nyt.
Mies läksi taas hakeen voita leivän päälle pariksi viikoksi. Minä jäin potemaan ärhäkkää virusta 39 kuumeen kera. Olisihan se ollut kiva että olisi ollut joku paijaamassa, saati sitten käymässä kaupassa ja laittamassa ruokaa. No, onneksi lapset ovat noin isoja ja melkoisen itsenäisiä. Tämä on niin tuttua, juuri kun perävalot katoaa Kankurinkadun mutkaan niin ainakin joku oksentaa.Ja siitä se sitten lähtee. Mutta kuten sanottu, vaikeimmat ajat takana kun lapsista on kasvanut nuoria miehenalkuja.
