Rohkeutta olla heikko

Kun vein kirpputoripöydälleni lisää vaatteita ja kirjoja, otin pienen hetken ja kiertelin myös muiden pöytiä. Löysin kaksi ihanaa Jaska Jokusen kirjaa, jossa Schulz kertoi jokaisen sarjakuvan alussa miten kyseinen sarjakuva liittyi hänen elämänkokemukseensa. Jutut olivat vähintään yhtä hellyyttäviä kuin sarjakuvat itse.
Olen aina rakastanut Jaska Jokusta. Pientä pyöreäpäistä poikaa, joka miettii maailmanmenoa ja sitä miksi hän ei ole kuin muut. Sitä miksi hän ei onnistu, miksei hän saa valentine-päivän kortteja, miksei hän ole hyvä baseballissa. Ja varsinkin sitä, miten hän saisi sanottua pienelle punatukkaiselle tytölle hei. Niin hellyyttävä, kaikkine puuttuvine vahvuuksineen. Vahvuuksineen, joita hänellä on enemmän kuin monella muilla.
Mietin tänään myös omia heikkouksiani, jälleen kerran. Ja vahvuuksiani, niitäkin löysin muutaman. Toivoisin vahvuuksiini kuuluvan empatian, inhimillisyyden, epäitsekkyyden,kyvyn hyväksyä heikkoudet, itsessäni ja muissa, vilpittömyyden. Monesthan me erehdymme leimaamaan muut jo sen perusteella että hän on inhimillinen. Eli juuri sellainen, joka tekee virheitä ja on ihan oma itsensä miettimättä sitä mitä muut siitä pitää. Haluamatta tai ymmärtämättä sitä ettei muut sitä ihan "arvosta". Arvostushan lähtee nykyään helposti siitä mitä joku voi meille antaa ja mitä hyötyä tästä "ystävyydestä" voisi minulle olla. Olisi tärkeää arvostaa toisessa myös kykyä olla vilpitön. Minä ainakin ihailen ihmisiä jotka tunnustavat suoraan ettei heillä ole hajuakaan asiasta mistä "kaikki" tietävät kaiken ja vieläpä monesti nauraa itselleen. Tällaiset ihmiset on rakastettavia ja rohkeita, ja kadehdin heidän rohkeuttaan. Niin monesti on sortunut muka tietämään asiasta tietämättä siitä yhtään mitään. Ei ole rohkeus riitänyt sanomaan että en ole koskaan kuullutkaan. Kait se tämäkin jonkun sortin inhimillisyyttä sitten on...kuten sekin kuinka punatukkainen tyttö puree kynäänsä....