Perheessämme eletään vaihetta, jossa löydän itseni äitinä miettimässä kysymystä, mitä olen tehnyt oikein ja väärin kasvattajana. Murrosikä jyrää kuin aaltona. Kasvun paikka minulle, erityisesti lapsilleni. Vanhin on jo saavuttanut murrosiän ja kolttosiaan kokeillut, keskimmäinen tulee kovalla ryminällä murkuksi ja nuorimmainenkin osoittaa jo että tulee se vielä minullekin. Kärsivällisyyteni on kovalla koetuksella, mutta täytyy sanoa että vaikeuksien kautta olen kasvanut itsekin ja oppinut ymmärtämään lapsiani paremmin. Tosin juuri tällä hetkellä tilanne ei ole kovin helppo yhden lapsistamme kanssa. Olen huomannut että mitä enemmän ymmärrän ja hyväksyn lapsen MYÖS negatiivisia mielipiteitä esim koulua ja opiskelua kohtaan sitä pidemmälle päästään. Antaa sanoa että inhoaa eikä ymmärrä miksi jotain täytyy tehdä, siitä lähtään sitten keskustelemaan syvällisemmin. Erityisesti iloitsen keskusteluista vanhimpani kanssa, jolloin alkutilanne saattaa olla hermojariistävä mutta pienen hetken kuuntelemisella ja keskustelulla tämän miehenalunkin ajatukset saattavat saada uutta suuntaa. Ja tällä en tietenkään tarkoita että tahdon muuttaa hänen mielipiteitään mutta pääsemme ymmärrykseen miksi tiettyjä asioita elämässä vaan täytyy tehdä juuri nyt, vaikka kaikki muu tuntuisikin tärkeämmältä ja tietenkin mukavammalta.
Mietin kyllä usein tiukkaa kasvattajan otettani, mutta siihen mahtuu kyllä myös rakkautta. Tuttuja tunteita varmaan lähes kaikille äideille. Kun ajattelen tulevaa, kolme teini-ikäistä nuortamiestä yhtäaikaa, on hyvä, jos on sitä auktoriteettiakin aikoinaan luonut. Monet päätökset lapsia koskien teen kuitenkin yksin miehen reissatessa koko ajan. Yrittäen myöskin kuunnella, keskustella,antaa aikaa. Tosin aika monet kerrat tulee riittämättömyyden tunne. Silloin, kun voimat ovat vähissä ja kyyneleet eivät ota loppuakseen saan teinipojan kädet ympärilleni. Kiitos, olet ihana poika.
Tämän loskan ja lumen keskellä ajatukset palaavat vähän väliä Thaimaahan, jonne matkustimme 2007 tammikuussa. Vaikka oulusta olenkin kotoisin, alkaa tämä talvi jo riittää.
Thaimaa vei minut kyllä mennessään. Olen käynyt myös karibialla, josta pidin myös, mutta Thaimaassa oli kieltämättä sitä jotain. Minähän rakastan thaimaalaista ruokaa. Ja kuten arvata saattaa sehän oli siellä ihan mielettömän hyvää. Tuoksut ja maut, oijoi. Ilmaakaan ei voi moittia. Päivän aurigon jälkeen tuli lämpimän kostea ilta, jolloin kukkien ja puiden tuoksut voimistuivat. Oli ihanaa olla ulkona, nuuhkia tuoksuja ja antaa lämmön hoivata. Mieleen jäi ihana veneretki pienelle kauniille saarelle, jossa snorklasimme. Paikalliset valmistivat siellä myös lounaan runsaiden tuoreiden hedelmien kera. Tämä pikkutyttö joka on kuvassa, ihastui minun kameraani. Hän oli hotellin viereisessä kojussa äitinsä kanssa myymässä vaatteita. Matka oli ihana ja toivon pääseväni joskus uudestaan vielä kokemaan lämmön, tuoksut, maut, rauhan ja levollisuuden joita Thaimaa tarjosi.
Hiihtoloma alkoi tänään. Lapset innoissaan ja myös pettyneitä. Emme mene mihinkään, ollaan kotona. Ei todennäköisesti lasketella eikä reissata. Sopii minulle hyvin. En jaksaisi enkä haluaisi lähteä yhtään mihinkään. Olla vaan. Nukkua luvattoman pitkään, viettää kiireettömiä päiviä ilman aikatauluja. Ei harrastuksi, koulua. Toki käymme varmaan hiihtelemässä vaikka jäällä kaakaotermarin ja pullien kera. Nekin ovat mukavia reissuja, ei aina tarvitse järjestää niin isoja juttuja. Nauttia voi monella eri tapaa, mukavasti ja halvemmalla. Ja muutakin kivaa voi keksiä ja tietenkin yritänkin keksiä hiihtoloman kunniaksi. Mies lähti pariksi viikoksi reissuun joten olemme poikien kanssa keskenämme. Ostin itselleni kimpun ruusuja ja tonkan punaviiniä. Aion kuunnella musiikkia, sulkea silmäni ja uneksia ja haaveilla. Olla vaan. Näin ainakin iltaisin kun talo on jo rauhoittunut, saunomiset saunottu ja pojat vetäytyneet yläkertaan namien ja limsojen kera. Tietty me katsotaan myös olympialaisia. Se onkin kiva kun voi valvoa eikä tarvitse miettiä seuraavaa aamua.My days of wine and roses....
Tänään iski taas hirveä himo hotimpaan ruokaan. Kinkku ja laatikot pursus jo ulos ja sai voimaan suurinpiirtein pahoin. Tykkään muutenkin mausteisesta ruuasta, kuten thaimaalaisesta, intialaisesta ja tietty meksikolaisesta. Mikä mukavinta, koska paikallinen ravintolatarjonta ei täytä noita toiveita, muita kylläkin, niin olen opetellut itse tekemään joitain juttuja. Kuten kuvasta näkyy niin rakastan valkosipulia. Joskus sitä on laitettava kokonainen sipuli, kuten tänään tein. Ruoka oli itseväsätty meksikolaistyyppinen kanajuttu. Aloitin noilla aineksilla. Papuja, kanaa, chiliä, maissia, tomaattimurskaa, sipulia ja mausteita. Kanan maustoin burritomausteseoksella ja sitten koko homma uuniin. Helppoa ja todella hyvää.
Olen myös armoton nachojen ja salsan ystävä. Niiden kanssa vaan pitää vähän malttaa, kaloreita kun on kiitettävästi. Ja kyytipojaksi vaikkapa Sol-olutta. Yksi herkuistani on myös jos valkosipulista puhutaan niin uunissa paahdettu valkosipuli. Valkosipuli halkaistaan kokonaisena kuorineen, öljyä pintaan ja uuniin kunnes kynnet ovat pehmenneet. Mums ja mums, maistuu monen kanssa. Kuten olen aiemmin jo kertonut, nautin ruuanlaitosta suunnattomasti. En tykkää erityisemmin leipoa, toki korvapuustit tuppaa onnistumaan kyllä hyvin :) Sekä tietysti oma ihana suklaakakkuni, jota vien joskus tuliaisiksi. Tervetuloa syömään kanssani, mitä saisi olla ?
Availin silmiäni unisena. Kello lähenteli puolta kymmentä. Sateen ropina toivotti hyvää huomenta. Mutta ei, eihän siellä voi sataa vettä. Sehän veisi lumet mennessänsä. Sitä paitsi tein eilen kävelyn meren rantaan ja olin tosi harimissani ettei minulla ollut kameraa mukanani. Maisema oli kuin sadusta. Aurinko paistoi pilven läpi luoden oranssin valon meren selälle. Kaikki oli valkoisena lumesta ja meren päällä leijui pakkasusvaa. Istuin ja tuijotin niin pitkään kuin tarkenin ja päätin tulla uudestaan seuraavana päivänä kameran kanssa.
Sukellan peiton alle enkä halua nousta. En halua katsoa ulos vesisateeseen. Ja toisaalta, nythän on loma, miksipä tarvitsisi nousta. Ropina pitää minut kuitenkin hereillä ja ehkä kellokin on tarpeeksi paljon pikkuhiljaa heräilemiseen. Nostan vastahakoisesti rullaverhon ylös ja totean että tiet ovat loskan peitossa mutta lunta on vielä jäljellä. Vettä tulee kuitenkin taivaan täydeltä. Hipsuttelen alakertaan lasten vielä nukkuessa ja sytytän kynttilät palamaan. Istahdan sohvalle ja alan päivittämään blogia. Tällä kertaa ilman kuvia kun jäi se kamera eilen kotiin....
