Availin silmiäni unisena. Kello lähenteli puolta kymmentä. Sateen ropina toivotti hyvää huomenta. Mutta ei, eihän siellä voi sataa vettä. Sehän veisi lumet mennessänsä. Sitä paitsi tein eilen kävelyn meren rantaan ja olin tosi harimissani ettei minulla ollut kameraa mukanani. Maisema oli kuin sadusta. Aurinko paistoi pilven läpi luoden oranssin valon meren selälle. Kaikki oli valkoisena lumesta ja meren päällä leijui pakkasusvaa. Istuin ja tuijotin niin pitkään kuin tarkenin ja päätin tulla uudestaan seuraavana päivänä kameran kanssa.
Sukellan peiton alle enkä halua nousta. En halua katsoa ulos vesisateeseen. Ja toisaalta, nythän on loma, miksipä tarvitsisi nousta. Ropina pitää minut kuitenkin hereillä ja ehkä kellokin on tarpeeksi paljon pikkuhiljaa heräilemiseen. Nostan vastahakoisesti rullaverhon ylös ja totean että tiet ovat loskan peitossa mutta lunta on vielä jäljellä. Vettä tulee kuitenkin taivaan täydeltä. Hipsuttelen alakertaan lasten vielä nukkuessa ja sytytän kynttilät palamaan. Istahdan sohvalle ja alan päivittämään blogia. Tällä kertaa ilman kuvia kun jäi se kamera eilen kotiin....
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti