Mieli on ollut viime aikoina vähän niin ja näin. Onneksi olen kuitenkin pitänyt kiinni harrastuksestani, eli kuntosalista ja jumpista. Siunattu Sports Gym. Olen myös käynyt paljon kävelyllä ja kelannut asioita mutta antanut myös mielen levätä. Työasiat ja lasten terveys stressaa. Meillä ei ole ollut sikainfluenssaa, ainakaan vielä. Ja kaksi astmaatikkoahan rokotettiinkin, samoin minut. Yhdelle lapsista sitä ei voinut antaa koska päällä oli/ on vakavia allergisia reaktioita. Mieltä ei kovin paljon paranna se että Laurin pyörä varastettiin Puntin edestä perjantaina. Valvontakamera ei onnistunut nappaamaan varasta. Minua suututtaa ja surettaa valtavasti. Puhkuin raivoa kun kuulin asiasta ja olin valmis vetämään turpaan varasta. Poliisilla käyty, mutta minkäpä ne asialle mahtaa. Neuvona että käyn läpi koulun pyörätelineitä ja ympäristöä ainakin tämän viikon. Vähintään haluaisin päästä katsomaan tätä voroa silmiin ja kysymään että MIKSI ? Luulenpa että tämä liittyy aiempiin murheisiimme, Mikko kun oli pyörällä perjantaina liikkeellä. Olen muutenkin sellainen, että haluaisin ratkoa kaikki asiat juurta jaksain. Ja silmästä silmään. Ainahan se ei onnistu ja herättää joissakin ärsytystä. Mutta kun minun on vaikea haudata käsittelemättömiä asioita. Joskus sitä vaan täytyy ja hyväksyä se että tämä ratkaistiin nyt näin. En tahdo velloa, vaikka siihenkin olen valitettavasti sortunut, mutta tahdon selvittää ja puhua. Tahdon sanoa miltä minusta tuntuu ja miten minä koen asian.Ja tietenkin kuulla vastapuolen mielipiteen. Kun sitten jää syntipukiksi kahakkaan eikä saa asioita selvittää tuntuu tosi kurjalle. Mutta ainahan ei tarvitse minunkaan olla mahdoton ja vääntää väkisin... Antaa ajan olla ja antaa ajan mahdollisesti parantaa...Niin että voi taas katsoa silmiin.
Ihanat ystäväni ! Minun toppi on hieman valahtanut paidan alta... ;)
Tapakset !
Järjestin lauantaina naistenillan. Nyt kun mieskin on matkoilla kolme viikkoa, ajankohta oli mainio. Ja luulenpa, että tähän aikaan vuodesta on ihan kiva tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Kutsuin 14 naista ja 12 tuli. Olin erittäin iloinen. Päätin tarjota tapaksia Espanjan muistojen kunniaksi. Niitä tulikin sitten väännettyä pari päivää. Hyvin ne teki kauppansa josta kokille tuli tietenkin iloinen mieli.
Ilta aloitettiin caipirinja drinkeillä ja sitten syötiin. Viiniä, skumppaa ja välillä vähän vettä. Välillä vähän lauleskeltiin. Ilta oli todella onnistunut ! Naurunremahduksia, kikatusta, rentoutumista, iloa, haleja, sinä olet minulle tärkeä ja minä pidän sinusta- osoituksia. Joukossa oli monia jotka eivät olleet viimekerralla mukana, tämä kun oli toinen kerta, mutta sitä ei kyllä huomannut. Tuntui kuin tätä olisi tehty aina, niin kiva ja hyvä fiilis oli. Tästä täytyy tehdä perinne..... Talo on kovin hiljainen, mihin se kikatus ja käkätys katosi ?
Kun uni haparoivin sormin luomet yhteen sulattaatulet mieleen huolettomin askelinOn jälleen kesäyö ja rannan tuoksu tihkuu kuusamaahymyilet taas niin kuin silloinkinEn enää muista kasvojas tai mitä mulle sanoitkaanmutta muistan miten katsoitmiten sait mut hehkumaanKun katsoit minuunkaiken muun mä unohdinKun katsoit minuunvain sinun olla halusinKun katsoit minuunsytyin sylissäs ja paloinSilloin rakastaa sua aloinkun sä katsoit minuun hetken niinSaatan nähdä jälleen kuinka juokset mereen nauraenja kun käännyt valo saa sut säihkymäänSä olet nuori täynnä voimaa katsot minuun kutsuenen estele tuun syliis sykkiväänEn enää muista vuosiaoot tässä unen verran vainenkä kadu sitä koskaanmitä sinulta mä sainKun katsoit minuunkaiken muun mä unohdinKun katsoit minuunvain sinun olla halusinKun katsoit minuunsytyin sylissäs ja paloinSilloin rakastaa sua aloinkun sä katsoit minuun hetken niinEi mikään muu voi merkitäkään enempääsen katseen tuntu tuskin koskaan häviääKun katsoit minuunKun katsoit minuunkaiken muun mä unohdinKun katsoit minuunvain sinun olla halusinKun katsoit minuunsytyin sylissäs ja paloinSilloin rakastaa sua aloinkun sä katsoit minuun hetken niin
Olimme viikonlopun jälleen Helsingissä. Kävimme koko perhe teatterissa nauttimassa ripauksen kulttuuria. Nautin todella paljon.
Olen aina tykännyt Helsingistä. Paraisille muutettuamme sinne jäi tukuttain lämpimiä muistoja, siellähän me asuimme Antin kanssa ja siellä syntyivät myös Mikko ja Lauri.
Helsinki on kulttuuritarjontansa lisäksi erittäin kaunis kaupunki. Joka kerran kun menen sinne tuoksuttelen nostalgisia tuoksuja ja kävelen kaupunki ristiin rastiin, unohtamatta tietenkään Seurasaarta.Jotenkin mieli on aina hieman haikea kun lähden sieltä pois. Olo onkin aika ristiriitainen, välillä olisin valmis muuttamaan takaisin Helsinkiin ja välillä en lähtisi sinne millään. Onkin aika hassua että mieli voi jakautua niin kahtia. Mutta kyllä minä kaipaan niitä kahviloita, divareita ja ihania ravintoloita. Saa nähdä mihin elämä vie, siellähän se meidän koti yhä on. Tosin en raaski kyllä tästä talosta luopua, joten ehkäpä jatkamme samaan tahtiin, kahden kodin välillä. Olen kyllä todella onnellinen kun tähän on mahdollisuus. Niin että kumpi, maalaishiiri vai kaupunkilaishiiri ?
Tänään alkoi lasten syysloma. Pieni hengähdystauko oppilaille ja opettajille, etenkin heille. Paranin sitten vihdoinkin sitkeästä taudistani, joka osoittautui virusperäiseksi aivokalvontulehdukseksi. Ei niin vaarallinen kuin bakteeriperäinen, mutta erittäin ikävä seuralainen kovan päänsäryn kera. Sain eilen kodin siivottua, tamppasin ja tuuletin petivaatteet ja matot ja jynssäsin suuressa hurmoksessa joka nurkan. Kun pääsin eroon 9 päivän päänsärystä olin valmis mihin tahansa toimintaan. Ja mikäs siinä hyödyntää puuska siivoamisen merkeissä.
Mutta tänään en siivoa. Kävin pienellä kävelyllä ja annoin raikkaan pohjoistuulen puraista poskia. Ihanan friski ilma vaikkakin jo melko kylmä. Ponkaisin Reimariin ja pujahdin sulavasti Alkoon. Hain pari pulloa punaviiniä, toisen vein opettaja ystävälleni juhlistaan pientä syyslomaamme. Sitten hain pienen palan homejuustoa, hieman rypäleitä ja jess, siinäpä sitä on pientä iloa illaksi. Oishan nämä tietenkin kiva jonkun kanssa jakaa, mutta nyt mussutan nämä yksinäni. Rrrakastan juustoja mutta meidän naisparkojen on vain pakko ajatella niitä linjoja. Mutta ei onneksi aina !!! Mukavaa syyslomaa teille kaikille, nautitaan elämästä, pienilläkin asioilla tulee hyvä mieli. Esimerkiksi viinillä ja juustolla.... ;)
Mies läksi taas hakeen voita leivän päälle pariksi viikoksi. Minä jäin potemaan ärhäkkää virusta 39 kuumeen kera. Olisihan se ollut kiva että olisi ollut joku paijaamassa, saati sitten käymässä kaupassa ja laittamassa ruokaa. No, onneksi lapset ovat noin isoja ja melkoisen itsenäisiä. Tämä on niin tuttua, juuri kun perävalot katoaa Kankurinkadun mutkaan niin ainakin joku oksentaa.Ja siitä se sitten lähtee. Mutta kuten sanottu, vaikeimmat ajat takana kun lapsista on kasvanut nuoria miehenalkuja.
Ennen minua ärsytti tietenkin suunnattomasti kun mies alkoi pakata laukkuaan. Kotona oleminen kolmen alle neljävuotiaan kanssa pisti jaksamisen koville. En halunnut kuulla hotelliaamiaisista, kuvitella toisen nukkuvan puhtaissa lakanoissa, juovan kahvinsa lämpöisenä, hyvin nukutun yön jälkeen. Ja nämä reissut kun eivät olleet parin päivän juttuja vaan vähintäänkin aina viikon pari kiertueita. Otti totaalisesti pattiin kun toinen sai nukkua. Toisella oli kivaa ja mukavaa, luuri lensi lennokkaasti korvaan jos minulle erehdyttiin kertomaan että ollaan gin tonicilla ja kohta mennään syömään. No, mies oppi läksynsä ja vaikeni moisista tapahtumista.
Niinpä, sitä se väsymys saa aikaiseksi. Enkä todellakaan tajunnut vielä tuolloin, kuinka ärsyttävää ja rankkaa kiertäminen voi olla. Istua 10 tuntia pikkubussissa basson kaula 10 sentin päässä, odottaa lentokentillä tunteja, pakata joka aamu tavarat kasaan ja siirtyä uuteen paikkaan.
Tänään tajuan sen oikein hyvin. Säälin miestäni kun hän väsyneenä pakkaa tavaroita ja herää aamuyöllä. Soittaminen on tietty kivaa mutta se kaikki muu...
Minulle yksinolo on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa.Joskus on ihan kiva laitella rauhassa kotia kuntoon ja puuhata omia juttuja. Mutta kummasti sitä kuorsausta tulee vaan ikävä viimeistään muutaman yön jälkeen. Tästä eteenpäin mies on kotona 1,5 viikkoa pikkupätkissä joulukuun 15 asti. Ja nyt on kiva kuulla että jos mies on nukkunut hyvin ja viettänyt muutaman kivan hetken soittajakaverien kanssa. Tosin keikoillahan ne illat menee mutta toivottavasti sieltä löytyy pieniä rakoja myös rentoutumiseen...
Miehistä puheenollen, katsokaapa ensimmäistä kuvaa...pojat on poikia :)
Kun vein kirpputoripöydälleni lisää vaatteita ja kirjoja, otin pienen hetken ja kiertelin myös muiden pöytiä. Löysin kaksi ihanaa Jaska Jokusen kirjaa, jossa Schulz kertoi jokaisen sarjakuvan alussa miten kyseinen sarjakuva liittyi hänen elämänkokemukseensa. Jutut olivat vähintään yhtä hellyyttäviä kuin sarjakuvat itse.
Olen aina rakastanut Jaska Jokusta. Pientä pyöreäpäistä poikaa, joka miettii maailmanmenoa ja sitä miksi hän ei ole kuin muut. Sitä miksi hän ei onnistu, miksei hän saa valentine-päivän kortteja, miksei hän ole hyvä baseballissa. Ja varsinkin sitä, miten hän saisi sanottua pienelle punatukkaiselle tytölle hei. Niin hellyyttävä, kaikkine puuttuvine vahvuuksineen. Vahvuuksineen, joita hänellä on enemmän kuin monella muilla.
Mietin tänään myös omia heikkouksiani, jälleen kerran. Ja vahvuuksiani, niitäkin löysin muutaman. Toivoisin vahvuuksiini kuuluvan empatian, inhimillisyyden, epäitsekkyyden,kyvyn hyväksyä heikkoudet, itsessäni ja muissa, vilpittömyyden. Monesthan me erehdymme leimaamaan muut jo sen perusteella että hän on inhimillinen. Eli juuri sellainen, joka tekee virheitä ja on ihan oma itsensä miettimättä sitä mitä muut siitä pitää. Haluamatta tai ymmärtämättä sitä ettei muut sitä ihan "arvosta". Arvostushan lähtee nykyään helposti siitä mitä joku voi meille antaa ja mitä hyötyä tästä "ystävyydestä" voisi minulle olla. Olisi tärkeää arvostaa toisessa myös kykyä olla vilpitön. Minä ainakin ihailen ihmisiä jotka tunnustavat suoraan ettei heillä ole hajuakaan asiasta mistä "kaikki" tietävät kaiken ja vieläpä monesti nauraa itselleen. Tällaiset ihmiset on rakastettavia ja rohkeita, ja kadehdin heidän rohkeuttaan. Niin monesti on sortunut muka tietämään asiasta tietämättä siitä yhtään mitään. Ei ole rohkeus riitänyt sanomaan että en ole koskaan kuullutkaan. Kait se tämäkin jonkun sortin inhimillisyyttä sitten on...kuten sekin kuinka punatukkainen tyttö puree kynäänsä....
