Elämä on kaunis

Kuulin tänään surullisia uutisia. Entinen luokkakaverini kuoli aamulla. Olimme samalla luokalla 3 vuotta, nuo tärkeät yläasteen vuodet. Tämä ihana hengenluoja, sympaattinen Völö, poistui yllättäen luotamme. Tapasin hänet kesällä Oulussa luokkakokouksessa, ihan oli oma itsensä, niinkuin hänet muistimme. Teki tärkeää työtä ihmisten parissa joilla oli eri sortin riippuvuuksia.
Olen miettinyt myös omaa elämääni paljon, kuinka minä tulen lähtemään tästä elämästa. Toivottuna vai ei toivottuna hetkenä. Eli olenko kenties niin sairas että toivon jo lähtöä vai lähdenkö niinkuin lintu lentoon, tietämättä. Sitähän me emme voi tietää, onneksi. Koitan vain elää tätä päivää, vaikka välillä se onkin aika mahdotonta. Koittaen löytää joka päivästä sen kauniin hetken joka teki tästä päivästä juuri sen hienon, ainutlaatuisen. Ei tähän aina pysty, eikä jaksa kun ongelmat ja vastoinkäymiset ottaa vallan.Mutta jos se ois edes mielessä, että tässäkin päivässä oli jotain ainutlaatuista ja kaunista, josta on syytä olla kiitollinen, on se päivä tehnyt tehtävänsä.

What's new ?

Pitkästä aikaan ajattelin kirjoitella blogiani. Inspiraatio blogin pitämiseen on ollut kadoksissa luvattoman kauan. Mutta kun olen ajatellut että mitä kertoisin tai kirjoittaisin, ajatus kirjoittamisesta on juuttunut siihen. Tämäpä voikin olla yksi aihe kirjoittaa. Juuttuminen.

Monta kuukautta olen tuntenut juuttuneeni kotiin, töihin, sohvalle ja tietokoneelle. Ja toistuviin arjen asioihin. Juuttuminen, onhan siinä paljon hyvääkin. Päivät soljuvat samaan turvalliseen tapaan, viikot vierii ja kuukaudet vaihtuu. Ei mitään dramaattisia käänteitä eikä tapahtumia. Niin, eikö tätä voi sitten kutsua hyväksi tilanteeksi ? Kyllä voi mutta oma mieli kapinoi ja kaipaa jotain raikastusta. Ärsyttää huomata itsessään välinpitämättömyyttä itseään kohtaan. Lenkit on jääneet tekemättä, sohva ja tietokone ovat vieneet voiton. Se tapahtuu niin salakavalasti ja huomaamatta. Olen myös potenut "paraisahdistusta". Kaupunki tuntuu antaneen sen minkä voi antaa ja kaipaan välillä muihin maisemiin. Mutta eihän mieleni voi olla kanssani samaa mieltä asiasta joka hetki. Jotta mieli pysyisi tasaisen sekavana, tunteet ja tuntemukset muuttuu hetki hetkeltä. Elämästäni puuttuu tällä hetkellä rauhaa. Ja luottamusta. Luottamusta elämään ja tähän hetkeen. Puhumattakaan tulevaisuudesta. Miksei sitten siltä tunnu vaikka järki sanoo että kaikki hyvin ? Olo on levoton ja mielessä pyörii suunnitelmia ja muutoksia. Voimia niiden toteuttamiseen ei vain löydy. Eli onko niin että sittenkin näin on hyvä ?

Kolmen pojan äiti

Perheessämme eletään vaihetta, jossa löydän itseni äitinä miettimässä kysymystä, mitä olen tehnyt oikein ja väärin kasvattajana. Murrosikä jyrää kuin aaltona. Kasvun paikka minulle, erityisesti lapsilleni. Vanhin on jo saavuttanut murrosiän ja kolttosiaan kokeillut, keskimmäinen tulee kovalla ryminällä murkuksi ja nuorimmainenkin osoittaa jo että tulee se vielä minullekin. Kärsivällisyyteni on kovalla koetuksella, mutta täytyy sanoa että vaikeuksien kautta olen kasvanut itsekin ja oppinut ymmärtämään lapsiani paremmin. Tosin juuri tällä hetkellä tilanne ei ole kovin helppo yhden lapsistamme kanssa. Olen huomannut että mitä enemmän ymmärrän ja hyväksyn lapsen MYÖS negatiivisia mielipiteitä esim koulua ja opiskelua kohtaan sitä pidemmälle päästään. Antaa sanoa että inhoaa eikä ymmärrä miksi jotain täytyy tehdä, siitä lähtään sitten keskustelemaan syvällisemmin. Erityisesti iloitsen keskusteluista vanhimpani kanssa, jolloin alkutilanne saattaa olla hermojariistävä mutta pienen hetken kuuntelemisella ja keskustelulla tämän miehenalunkin ajatukset saattavat saada uutta suuntaa. Ja tällä en tietenkään tarkoita että tahdon muuttaa hänen mielipiteitään mutta pääsemme ymmärrykseen miksi tiettyjä asioita elämässä vaan täytyy tehdä juuri nyt, vaikka kaikki muu tuntuisikin tärkeämmältä ja tietenkin mukavammalta.
Mietin kyllä usein tiukkaa kasvattajan otettani, mutta siihen mahtuu kyllä myös rakkautta. Tuttuja tunteita varmaan lähes kaikille äideille. Kun ajattelen tulevaa, kolme teini-ikäistä nuortamiestä yhtäaikaa, on hyvä, jos on sitä auktoriteettiakin aikoinaan luonut. Monet päätökset lapsia koskien teen kuitenkin yksin miehen reissatessa koko ajan. Yrittäen myöskin kuunnella, keskustella,antaa aikaa. Tosin aika monet kerrat tulee riittämättömyyden tunne. Silloin, kun voimat ovat vähissä ja kyyneleet eivät ota loppuakseen saan teinipojan kädet ympärilleni. Kiitos, olet ihana poika.

Kaipuu Thaimaahan

Tämän loskan ja lumen keskellä ajatukset palaavat vähän väliä Thaimaahan, jonne matkustimme 2007 tammikuussa. Vaikka oulusta olenkin kotoisin, alkaa tämä talvi jo riittää.
Thaimaa vei minut kyllä mennessään. Olen käynyt myös karibialla, josta pidin myös, mutta Thaimaassa oli kieltämättä sitä jotain. Minähän rakastan thaimaalaista ruokaa. Ja kuten arvata saattaa sehän oli siellä ihan mielettömän hyvää. Tuoksut ja maut, oijoi. Ilmaakaan ei voi moittia. Päivän aurigon jälkeen tuli lämpimän kostea ilta, jolloin kukkien ja puiden tuoksut voimistuivat. Oli ihanaa olla ulkona, nuuhkia tuoksuja ja antaa lämmön hoivata. Mieleen jäi ihana veneretki pienelle kauniille saarelle, jossa snorklasimme. Paikalliset valmistivat siellä myös lounaan runsaiden tuoreiden hedelmien kera. Tämä pikkutyttö joka on kuvassa, ihastui minun kameraani. Hän oli hotellin viereisessä kojussa äitinsä kanssa myymässä vaatteita. Matka oli ihana ja toivon pääseväni joskus uudestaan vielä kokemaan lämmön, tuoksut, maut, rauhan ja levollisuuden joita Thaimaa tarjosi.

Days of wine and roses

Hiihtoloma alkoi tänään. Lapset innoissaan ja myös pettyneitä. Emme mene mihinkään, ollaan kotona. Ei todennäköisesti lasketella eikä reissata. Sopii minulle hyvin. En jaksaisi enkä haluaisi lähteä yhtään mihinkään. Olla vaan. Nukkua luvattoman pitkään, viettää kiireettömiä päiviä ilman aikatauluja. Ei harrastuksi, koulua. Toki käymme varmaan hiihtelemässä vaikka jäällä kaakaotermarin ja pullien kera. Nekin ovat mukavia reissuja, ei aina tarvitse järjestää niin isoja juttuja. Nauttia voi monella eri tapaa, mukavasti ja halvemmalla. Ja muutakin kivaa voi keksiä ja tietenkin yritänkin keksiä hiihtoloman kunniaksi. Mies lähti pariksi viikoksi reissuun joten olemme poikien kanssa keskenämme. Ostin itselleni kimpun ruusuja ja tonkan punaviiniä. Aion kuunnella musiikkia, sulkea silmäni ja uneksia ja haaveilla. Olla vaan. Näin ainakin iltaisin kun talo on jo rauhoittunut, saunomiset saunottu ja pojat vetäytyneet yläkertaan namien ja limsojen kera. Tietty me katsotaan myös olympialaisia. Se onkin kiva kun voi valvoa eikä tarvitse miettiä seuraavaa aamua.My days of wine and roses....

Nothing new

Niin, en ole kirjoitellut pitkään aikaan. Pal


En ole ollut pitkään aikaan bloggailu tuulella. Puhti on hieman poissa ja isot asiat pyörii mielessä. Ei, en ole murheissani tai surullinen, odottelen vain jotain käännekohtaa elämässäni. Tuleeko sitä vai ei, sitä on mahdotonta sanoa. Ja jos se tulee, otan sen vastaan. Ja sen kanssa sitten elän. Olen hieman hermostunut ja poissaoleva, pää on kuin puurokattila. Tekee hyvää käydä välillä vähän ulkoilemassa, kuten tänään kun nappasin nämä kuvat. Sinisessä hetkessä.

Had a bad day....

Tänään oli aika hankala päivä. Se alkoi sillä että nukuin pommiin ja Olli myöhästy tunnin tanssiharjoituksista ja sai toruja opettajaltaan vaikka minä tarjouduin syylliseksi. Poika oli allapäin ja minä harmistuin opettajan nuhteista. Olli on ollut kuitenkin aina harjoituksissa kun on vaan päässyt eli ei ole ollut sairaana. Tästä alkoi sitten huonontuulen vyöry ja se paisui ja paisui. Rähjäsin kaikille kaikesta, siis lähinnä lapsille. Lähinnä olin itselleni vihainen etten saa kotitöitä tehtyä ja paikat rempsottaa. Pitäisi taas revetä sataan lääniin ja voimia ei oikein löydy. Pattiin otti myös se ettei lapset hoida sovittuja kotiaskareitaan. Väsyttää sanoa aina samasta asiasta, kuulostaa varmaan tutulta. Kiukuissani keksin sitten rangaistuksia ja julistin ne käytäntöön heti. Hah, hah, ettepä saa sitä jos ette hoida hommianne ! Olo päättyi itkuun ja parkuun omalta osaltani. Nyyhkytän ja kiroan enkä ihan tiedä mitä. Olo on kurja. En ole kovin ylpeä itsestäni. Olisin ollut valmis lähtemään keskelle ei mitään pieneen mökkiin, seurana kirves halkojen hakkuuseen ja lämmitystä odottava sauna. Kynttilät ja hiljaisuus. Mutta kävelin merenrantaan kamera seuranani. Tartuin hetkeen, omaan pieneen hetkeen.

Feeling hot !

Tänään iski taas hirveä himo hotimpaan ruokaan. Kinkku ja laatikot pursus jo ulos ja sai voimaan suurinpiirtein pahoin. Tykkään muutenkin mausteisesta ruuasta, kuten thaimaalaisesta, intialaisesta ja tietty meksikolaisesta. Mikä mukavinta, koska paikallinen ravintolatarjonta ei täytä noita toiveita, muita kylläkin, niin olen opetellut itse tekemään joitain juttuja. Kuten kuvasta näkyy niin rakastan valkosipulia. Joskus sitä on laitettava kokonainen sipuli, kuten tänään tein. Ruoka oli itseväsätty meksikolaistyyppinen kanajuttu. Aloitin noilla aineksilla. Papuja, kanaa, chiliä, maissia, tomaattimurskaa, sipulia ja mausteita. Kanan maustoin burritomausteseoksella ja sitten koko homma uuniin. Helppoa ja todella hyvää.
Olen myös armoton nachojen ja salsan ystävä. Niiden kanssa vaan pitää vähän malttaa, kaloreita kun on kiitettävästi. Ja kyytipojaksi vaikkapa Sol-olutta. Yksi herkuistani on myös jos valkosipulista puhutaan niin uunissa paahdettu valkosipuli. Valkosipuli halkaistaan kokonaisena kuorineen, öljyä pintaan ja uuniin kunnes kynnet ovat pehmenneet. Mums ja mums, maistuu monen kanssa. Kuten olen aiemmin jo kertonut, nautin ruuanlaitosta suunnattomasti. En tykkää erityisemmin leipoa, toki korvapuustit tuppaa onnistumaan kyllä hyvin :) Sekä tietysti oma ihana suklaakakkuni, jota vien joskus tuliaisiksi. Tervetuloa syömään kanssani, mitä saisi olla ?

Aamuropinaa

Availin silmiäni unisena. Kello lähenteli puolta kymmentä. Sateen ropina toivotti hyvää huomenta. Mutta ei, eihän siellä voi sataa vettä. Sehän veisi lumet mennessänsä. Sitä paitsi tein eilen kävelyn meren rantaan ja olin tosi harimissani ettei minulla ollut kameraa mukanani. Maisema oli kuin sadusta. Aurinko paistoi pilven läpi luoden oranssin valon meren selälle. Kaikki oli valkoisena lumesta ja meren päällä leijui pakkasusvaa. Istuin ja tuijotin niin pitkään kuin tarkenin ja päätin tulla uudestaan seuraavana päivänä kameran kanssa.
Sukellan peiton alle enkä halua nousta. En halua katsoa ulos vesisateeseen. Ja toisaalta, nythän on loma, miksipä tarvitsisi nousta. Ropina pitää minut kuitenkin hereillä ja ehkä kellokin on tarpeeksi paljon pikkuhiljaa heräilemiseen. Nostan vastahakoisesti rullaverhon ylös ja totean että tiet ovat loskan peitossa mutta lunta on vielä jäljellä. Vettä tulee kuitenkin taivaan täydeltä. Hipsuttelen alakertaan lasten vielä nukkuessa ja sytytän kynttilät palamaan. Istahdan sohvalle ja alan päivittämään blogia. Tällä kertaa ilman kuvia kun jäi se kamera eilen kotiin....

Harmittaa

Mieli on ollut viime aikoina vähän niin ja näin. Onneksi olen kuitenkin pitänyt kiinni harrastuksestani, eli kuntosalista ja jumpista. Siunattu Sports Gym. Olen myös käynyt paljon kävelyllä ja kelannut asioita mutta antanut myös mielen levätä. Työasiat ja lasten terveys stressaa. Meillä ei ole ollut sikainfluenssaa, ainakaan vielä. Ja kaksi astmaatikkoahan rokotettiinkin, samoin minut. Yhdelle lapsista sitä ei voinut antaa koska päällä oli/ on vakavia allergisia reaktioita. Mieltä ei kovin paljon paranna se että Laurin pyörä varastettiin Puntin edestä perjantaina. Valvontakamera ei onnistunut nappaamaan varasta. Minua suututtaa ja surettaa valtavasti. Puhkuin raivoa kun kuulin asiasta ja olin valmis vetämään turpaan varasta. Poliisilla käyty, mutta minkäpä ne asialle mahtaa. Neuvona että käyn läpi koulun pyörätelineitä ja ympäristöä ainakin tämän viikon. Vähintään haluaisin päästä katsomaan tätä voroa silmiin ja kysymään että MIKSI ? Luulenpa että tämä liittyy aiempiin murheisiimme, Mikko kun oli pyörällä perjantaina liikkeellä. Olen muutenkin sellainen, että haluaisin ratkoa kaikki asiat juurta jaksain. Ja silmästä silmään. Ainahan se ei onnistu ja herättää joissakin ärsytystä. Mutta kun minun on vaikea haudata käsittelemättömiä asioita. Joskus sitä vaan täytyy ja hyväksyä se että tämä ratkaistiin nyt näin. En tahdo velloa, vaikka siihenkin olen valitettavasti sortunut, mutta tahdon selvittää ja puhua. Tahdon sanoa miltä minusta tuntuu ja miten minä koen asian.Ja tietenkin kuulla vastapuolen mielipiteen. Kun sitten jää syntipukiksi kahakkaan eikä saa asioita selvittää tuntuu tosi kurjalle. Mutta ainahan ei tarvitse minunkaan olla mahdoton ja vääntää väkisin... Antaa ajan olla ja antaa ajan mahdollisesti parantaa...Niin että voi taas katsoa silmiin.

Huutia pimeydelle ja tylsyydelle

Ihanat ystäväni ! Minun toppi on hieman valahtanut paidan alta... ;)
Tapakset !


Järjestin lauantaina naistenillan. Nyt kun mieskin on matkoilla kolme viikkoa, ajankohta oli mainio. Ja luulenpa, että tähän aikaan vuodesta on ihan kiva tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Kutsuin 14 naista ja 12 tuli. Olin erittäin iloinen. Päätin tarjota tapaksia Espanjan muistojen kunniaksi. Niitä tulikin sitten väännettyä pari päivää. Hyvin ne teki kauppansa josta kokille tuli tietenkin iloinen mieli.
Ilta aloitettiin caipirinja drinkeillä ja sitten syötiin. Viiniä, skumppaa ja välillä vähän vettä. Välillä vähän lauleskeltiin. Ilta oli todella onnistunut ! Naurunremahduksia, kikatusta, rentoutumista, iloa, haleja, sinä olet minulle tärkeä ja minä pidän sinusta- osoituksia. Joukossa oli monia jotka eivät olleet viimekerralla mukana, tämä kun oli toinen kerta, mutta sitä ei kyllä huomannut. Tuntui kuin tätä olisi tehty aina, niin kiva ja hyvä fiilis oli. Tästä täytyy tehdä perinne..... Talo on kovin hiljainen, mihin se kikatus ja käkätys katosi ?

Kun katsoit minuun...

Kun uni haparoivin sormin luomet yhteen sulattaa
tulet mieleen huolettomin askelin
On jälleen kesäyö ja rannan tuoksu tihkuu kuusamaa
hymyilet taas niin kuin silloinkin
En enää muista kasvojas tai mitä mulle sanoitkaan
mutta muistan miten katsoit
miten sait mut hehkumaan

Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin

Saatan nähdä jälleen kuinka juokset mereen nauraen
ja kun käännyt valo saa sut säihkymään
Sä olet nuori täynnä voimaa katsot minuun kutsuen
en estele tuun syliis sykkivään
En enää muista vuosia
oot tässä unen verran vain
enkä kadu sitä koskaan
mitä sinulta mä sain

Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin

Ei mikään muu voi merkitäkään enempää
sen katseen tuntu tuskin koskaan häviää

Kun katsoit minuun

Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin

Kaupunkikaipuuta

Olimme viikonlopun jälleen Helsingissä. Kävimme koko perhe teatterissa nauttimassa ripauksen kulttuuria. Nautin todella paljon.
Olen aina tykännyt Helsingistä. Paraisille muutettuamme sinne jäi tukuttain lämpimiä muistoja, siellähän me asuimme Antin kanssa ja siellä syntyivät myös Mikko ja Lauri.
Helsinki on kulttuuritarjontansa lisäksi erittäin kaunis kaupunki. Joka kerran kun menen sinne tuoksuttelen nostalgisia tuoksuja ja kävelen kaupunki ristiin rastiin, unohtamatta tietenkään Seurasaarta.Jotenkin mieli on aina hieman haikea kun lähden sieltä pois. Olo onkin aika ristiriitainen, välillä olisin valmis muuttamaan takaisin Helsinkiin ja välillä en lähtisi sinne millään. Onkin aika hassua että mieli voi jakautua niin kahtia. Mutta kyllä minä kaipaan niitä kahviloita, divareita ja ihania ravintoloita. Saa nähdä mihin elämä vie, siellähän se meidän koti yhä on. Tosin en raaski kyllä tästä talosta luopua, joten ehkäpä jatkamme samaan tahtiin, kahden kodin välillä. Olen kyllä todella onnellinen kun tähän on mahdollisuus. Niin että kumpi, maalaishiiri vai kaupunkilaishiiri ?

Hyvää tuulta

Tänään alkoi lasten syysloma. Pieni hengähdystauko oppilaille ja opettajille, etenkin heille. Paranin sitten vihdoinkin sitkeästä taudistani, joka osoittautui virusperäiseksi aivokalvontulehdukseksi. Ei niin vaarallinen kuin bakteeriperäinen, mutta erittäin ikävä seuralainen kovan päänsäryn kera. Sain eilen kodin siivottua, tamppasin ja tuuletin petivaatteet ja matot ja jynssäsin suuressa hurmoksessa joka nurkan. Kun pääsin eroon 9 päivän päänsärystä olin valmis mihin tahansa toimintaan. Ja mikäs siinä hyödyntää puuska siivoamisen merkeissä.

Mutta tänään en siivoa. Kävin pienellä kävelyllä ja annoin raikkaan pohjoistuulen puraista poskia. Ihanan friski ilma vaikkakin jo melko kylmä. Ponkaisin Reimariin ja pujahdin sulavasti Alkoon. Hain pari pulloa punaviiniä, toisen vein opettaja ystävälleni juhlistaan pientä syyslomaamme. Sitten hain pienen palan homejuustoa, hieman rypäleitä ja jess, siinäpä sitä on pientä iloa illaksi. Oishan nämä tietenkin kiva jonkun kanssa jakaa, mutta nyt mussutan nämä yksinäni. Rrrakastan juustoja mutta meidän naisparkojen on vain pakko ajatella niitä linjoja. Mutta ei onneksi aina !!! Mukavaa syyslomaa teille kaikille, nautitaan elämästä, pienilläkin asioilla tulee hyvä mieli. Esimerkiksi viinillä ja juustolla.... ;)

Vähän niinku merimiehen vaimo

Mies läksi taas hakeen voita leivän päälle pariksi viikoksi. Minä jäin potemaan ärhäkkää virusta 39 kuumeen kera. Olisihan se ollut kiva että olisi ollut joku paijaamassa, saati sitten käymässä kaupassa ja laittamassa ruokaa. No, onneksi lapset ovat noin isoja ja melkoisen itsenäisiä. Tämä on niin tuttua, juuri kun perävalot katoaa Kankurinkadun mutkaan niin ainakin joku oksentaa.Ja siitä se sitten lähtee. Mutta kuten sanottu, vaikeimmat ajat takana kun lapsista on kasvanut nuoria miehenalkuja.
Ennen minua ärsytti tietenkin suunnattomasti kun mies alkoi pakata laukkuaan. Kotona oleminen kolmen alle neljävuotiaan kanssa pisti jaksamisen koville. En halunnut kuulla hotelliaamiaisista, kuvitella toisen nukkuvan puhtaissa lakanoissa, juovan kahvinsa lämpöisenä, hyvin nukutun yön jälkeen. Ja nämä reissut kun eivät olleet parin päivän juttuja vaan vähintäänkin aina viikon pari kiertueita. Otti totaalisesti pattiin kun toinen sai nukkua. Toisella oli kivaa ja mukavaa, luuri lensi lennokkaasti korvaan jos minulle erehdyttiin kertomaan että ollaan gin tonicilla ja kohta mennään syömään. No, mies oppi läksynsä ja vaikeni moisista tapahtumista.
Niinpä, sitä se väsymys saa aikaiseksi. Enkä todellakaan tajunnut vielä tuolloin, kuinka ärsyttävää ja rankkaa kiertäminen voi olla. Istua 10 tuntia pikkubussissa basson kaula 10 sentin päässä, odottaa lentokentillä tunteja, pakata joka aamu tavarat kasaan ja siirtyä uuteen paikkaan.
Tänään tajuan sen oikein hyvin. Säälin miestäni kun hän väsyneenä pakkaa tavaroita ja herää aamuyöllä. Soittaminen on tietty kivaa mutta se kaikki muu...
Minulle yksinolo on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa.Joskus on ihan kiva laitella rauhassa kotia kuntoon ja puuhata omia juttuja. Mutta kummasti sitä kuorsausta tulee vaan ikävä viimeistään muutaman yön jälkeen. Tästä eteenpäin mies on kotona 1,5 viikkoa pikkupätkissä joulukuun 15 asti. Ja nyt on kiva kuulla että jos mies on nukkunut hyvin ja viettänyt muutaman kivan hetken soittajakaverien kanssa. Tosin keikoillahan ne illat menee mutta toivottavasti sieltä löytyy pieniä rakoja myös rentoutumiseen...
Miehistä puheenollen, katsokaapa ensimmäistä kuvaa...pojat on poikia :)

Rohkeutta olla heikko

Kun vein kirpputoripöydälleni lisää vaatteita ja kirjoja, otin pienen hetken ja kiertelin myös muiden pöytiä. Löysin kaksi ihanaa Jaska Jokusen kirjaa, jossa Schulz kertoi jokaisen sarjakuvan alussa miten kyseinen sarjakuva liittyi hänen elämänkokemukseensa. Jutut olivat vähintään yhtä hellyyttäviä kuin sarjakuvat itse.
Olen aina rakastanut Jaska Jokusta. Pientä pyöreäpäistä poikaa, joka miettii maailmanmenoa ja sitä miksi hän ei ole kuin muut. Sitä miksi hän ei onnistu, miksei hän saa valentine-päivän kortteja, miksei hän ole hyvä baseballissa. Ja varsinkin sitä, miten hän saisi sanottua pienelle punatukkaiselle tytölle hei. Niin hellyyttävä, kaikkine puuttuvine vahvuuksineen. Vahvuuksineen, joita hänellä on enemmän kuin monella muilla.
Mietin tänään myös omia heikkouksiani, jälleen kerran. Ja vahvuuksiani, niitäkin löysin muutaman. Toivoisin vahvuuksiini kuuluvan empatian, inhimillisyyden, epäitsekkyyden,kyvyn hyväksyä heikkoudet, itsessäni ja muissa, vilpittömyyden. Monesthan me erehdymme leimaamaan muut jo sen perusteella että hän on inhimillinen. Eli juuri sellainen, joka tekee virheitä ja on ihan oma itsensä miettimättä sitä mitä muut siitä pitää. Haluamatta tai ymmärtämättä sitä ettei muut sitä ihan "arvosta". Arvostushan lähtee nykyään helposti siitä mitä joku voi meille antaa ja mitä hyötyä tästä "ystävyydestä" voisi minulle olla. Olisi tärkeää arvostaa toisessa myös kykyä olla vilpitön. Minä ainakin ihailen ihmisiä jotka tunnustavat suoraan ettei heillä ole hajuakaan asiasta mistä "kaikki" tietävät kaiken ja vieläpä monesti nauraa itselleen. Tällaiset ihmiset on rakastettavia ja rohkeita, ja kadehdin heidän rohkeuttaan. Niin monesti on sortunut muka tietämään asiasta tietämättä siitä yhtään mitään. Ei ole rohkeus riitänyt sanomaan että en ole koskaan kuullutkaan. Kait se tämäkin jonkun sortin inhimillisyyttä sitten on...kuten sekin kuinka punatukkainen tyttö puree kynäänsä....

Ihmettelee....

...että lukeekohan tätä blogia koskaan kukaan... ?

Vuosi sitten....

...pakkailin tavaroita Espanjaan muuttoa varten ja pois taloremontin tieltä. Nyt on Espanja takana ja talo pientä pihafiksausta vaille valmis. Enpä olisi uskonut että joskus todellakin tämä kaikki toteutuu. Varsinkaan tämä koti, joka meillä nyt on. Olen enemmän kuin tyytyväinen. Pihasta tuli todella kaunis ja kiva, sillä on nyt paljon enemmän käyttöä kuin ennen. Sisälle saatiin tarvitsemaamme tilaa ja keittiöunelmani toteutui. Laitan kuvia talosta ja pihasta hieman myöhemmin tulemaan.
Mies on yhä Alaskassa ja palaa viikon kuluttua. Olen hoidellut yhtä sun toista asiaa, auton huoltoa, joulukiertuetta (tehnyt lehtimainokset, lähettänyt 84 mainoskirjettä sähköpostina, postittanut konserttilippuja, varannut ensivuoden joulukiertueen konserttisalit), pihan suuunnittelua, fiksaillut kirpputoria, taistellut tukkeutuneen viemärin kanssa, hoitanut sairasta lasta, polkaissut kkky:n käyntiin hallituksen kanssa, ilmoittanut breikkaajamme musikaaliin, leiponut mustikkapiirakoita, kerännyt luumuja ja omenoita, sekä tietenkin muut arjen askareet kuten ruuanlaitto, pyykinpesu ym, ym. Ja tietenkin, käynyt Sportsgymillä ja kävelyllä, sauvojen kanssa ja ilman. Energiaa on valtavasti ja loikin kuin kani paikasta toiseen. Tekemisen vimma on valtava. Se täytyy nyt hyödyntää, ainakin töiden osalta, kun myyn joulukonsertteja. Tällä vimmalla vois saada jotain jo aikaiseksikin :)

Kävelyllä

Lähdin sunnuntai-iltana kävelylle kamerani kanssa. Ilma oli todella kaunis, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Tuuli puhalsi melko puhisten, tuodessaan mukana aavistuksen syksyn tuoksuja. Mieli lepäsi. Nuuhkin ilmaa ja pysähdyin välillä merenrantaan istumaan ja katselin aaltoja ja kimmeltävää merta. Niin kaunista. Olo oli todella hyvä.
Olo on hyvä tälläkin hetkellä. Olen ollut pari päivää auttamassa ystäviäni ja olen saanut aloitettua liikunnan. Olin maanantaina naisten kuntopiirissä ja samalla hankin vuoden kortin kuntosalille, jossa voi harrastaa myös monenlaista jumppaa, tanssia ym. Olen tosi iloinen tästä hankinnasta ja aion käyttää korttia ahkerasti :)

What goes up, must come down

Ihana Tyrsky ! Ei ollenkaan tyrskyisä, vauhdikas ja mukavan pehmeä.

Tottakai ajamaan autoilla ! Kyllä miehet virnuili ku mammat ajo !



Tornado, my tornado ! Niin ihanan kamala !

Ja taas mentiin !

Iki-ihana ketjukaruselli !


Äitini tuli meille kylään. Viikon kotona puuhailun jälkeen päätimme yllättää lapset ja viedä heidät Särkänniemeen. Sain halvan hotellipaketin joka tarjosi myös rannekkeet edullisesti. Kiva, ei tarvinnut lähtä ajamaan takaisin samana iltana.
Ja kyllä meillä oli hauskaa. Lapset menivät omia teitään ja minä lähdin äitini kanssa. Ajattelin että tuleekohan tästä rauhallinen laitekierros, äidilläni kun on ikää 71 vuotta. Mutta eipäs tullut. Äitinihän lähti kanssani joka paikkaan, Tornadoa myöten. Hän sai kunnon läpyjä nuorisolta jotka silminnähden ihailivat äitini hurjapäisyyttä.
Olen itse aina ollut suuri huvipuisto-fani. Kaikkea on täytynyt kokeilla vaikka on kuinka pelottanut. Ja loppujen lopuksi olen nauttinut tyhmänrohkeasta päästäni. Kokeilunihan ei ole rajoittuneet pelkästään huvipuistoon, parikymppisenä hyppäsin muutaman kerran laskuvarjolla. Vanhemmilleni en tietenkään asiasta kertonut, kävin salaa kurssin ja hyppäsin salaa. Se oli helppo salata koska asuin jo omillani. Kokemus oli todella hieno. Kun ensimmäistä kertaa leijailin varjoni varassa taivaalla, liikutuksen kyyneleet valui virtanaan. Niin kaunista oli olla maan ja taivaan välillä. Enää en taida laskuvarjoilla mutta huvipuistoissa taidan käydä ainakin 71 vuotiaaksi...