Myrsky, sisällä ja ulkona

Otin vastaan Anniinan haasteen, 4. kuva 4. kansiosta. Tämä kuva sattui kohdalleni. Koska menetin kovalevyn rikkoutuessa neljän vuoden valokuvani, kuva on suht tuore.
Tämä valokuva tuo mieleen myrskyisiä fiiliksiä muutenkin kuin aiheeltaan. Otin tämän kuvan lokakuussa, juuri kun olimme muuttaneet väliaikaiseen asuntoomme, pakoon talosta, johon meille murtauduttiin. Mieli oli sekava, kroppa sekaisin joka tavalla, mielessä ja vatsassa myllersi, tuon meren kaltaisesti. Koti-ikävä oli piinaava, mitä hittoa me täällä teemme. Pelko jylläsi ja piti vallassaan joka hetki. En olisi ikinä voinut kuvitella tällaisia seuraamuksia ja näin hirveää oloa. Se,että meidät huumattiin, että lapsille olisi voinut tapahtua jotain. Pelkäsin kaikkea, koko ajan. Joka risahdus, ääni ja ihmisten katse tarkoitti "jotain". Pahinta oli että jäin melkein heti yksin kotiin lasten kanssa. Olin turvaton. Lauri oli myös samaan aikaan ollut kovassa kuumeessa 5 päivää. Käytin häntä lääkärissä pari kertaa, toisella kertaa kuumetta oli jo 40. Mutta mitään ei löytynyt, ei lääkekuuria.Jälleen takaisin kotiin toivomaan parasta. Yskä oli hirveä, Lauri istui ja yski, ei voinut olla makuullaan. Ei syönyt eikä juonut. Tuona aamuna kun otin tuon kuvan, hän oli kuumeeton. Jess, poika on paranemassa. Hän halusi rannalle katsomaan myrskyä. Epäilin, mutta suostuin. Matkaa oli silloiselta asunnolta 200 metriä. Lauri uupui täysin, kannoin hänet reppuskissa kotiin. Kuumetta oli 40. Siltä seisomalta lähdimme sairaalaan. Molemminpuolinen pitkälle edennyt keuhkokuume. "Tilanne on vakava, muttei kriittinen", sanoi lääkäri. Hoito aloitettiin heti. Oma romahtamiseni ei ollut kaukana, mutta pakko oli koittaa pysyä rauhallisena. Lauri oli onneton ja pelkäsi. Pelkäsin itsekin, enhän tiennyt mitään täkäläisistä sairaaloista. Suurin osa lääkäreistä ja hoitajista puhui vain espanjaa. Ihmetyttää, sillä sairaala on yksityinen ja sitä käyttää lähes kaikki turistit. kiitos vakuutuksien.
Viikon sairaalassaolon jälkeen Lauri parani ja pääsi kotiin. Olimme muuttamassa kolmatta kertaa kuukauden aikana. Tähän kotiin, jossa nyt olemme.
Tuli vähän raskas juttu. Kaikkihan eivät reagoi asioihin noin raskaasti, mutta minä olin täysin sekaisin ryöstön jälkeen. Ja niin oli lapsetkin. Olen aina ollut mielestäni reipas taistelija, mutta silloin minusta ei ollut mihinkään. En vaan yksinkertaisesti pystynyt. Itkin kaupassa, apteekissa, koulussa, kotona, joka paikassa. Ja se oli varmaan hyvä asia. Puhuin ja puhuin. Ja itkin. Nukuimme lasten kanssa yhdessä ja puhuimme ja puhuimme. Asiaa ei voinut lapsilta peittää, koska ovenkarmet oli palasina ja poliiseja juoksi kotonamme.
Mutta nyt, pahin pelko on väistynyt, on tosin kuitenkin läsnä. Lapset parani keuhkokuumeestaan, senhän sai sitten Mikko ja Ollikin. Tosin selvisivät kotihoidolla. Terveinä ollaan oltu ja nautittu tämän maan tarjoamista kauniista asioista. Tosin meillä on vielä kaikki retket tekemättä, joten keväällä reissaamme katsomaan kaunista Espanjaa tätä vähän tätä Paseota kauemmas. Nyt on hyvä, näin on hyvä.