Meri

tuijotan ja tuijotan...

Minä rakastan merta. Kaikkia sen olomuotoja, myrskyävää ja tyyntä merta. Rakastan sen tuoksua, kohinaa ja suolan makua.

Täällä meri on koko ajan läsnä. Astuessani kotiovesta sisään, astuessani ulos. Sen kohina kuuluu sisään asti, vaikka terassin ovet ovat kiinni. Joskus se vain kohisee, joskus ulvoo ja raivoaa. Pauhu on joskus sanoinkuvaamaton.

Eniten rakastan tuijottaa merta, jonka horisontti on kaukana jossain. Vain merta, loputonta merta. Se antaa uskomatonta rauhaa, antaa mahdollisuuden käydä omaa sisintä ja ajatuksia läpi. Käydä läpi elämää, kokonaisuudessaan.Rauhoittua. Ei virikkeitä, vain loputon meri. On uskomatonta, miten lukot napsahtelevat auki sisältä.

Joskus, kesken työnteon, lähden kävelemään rannalle. Annan töiden odottaa.Istun ja tuijotan. Joskus koitan selvitttää päätäni ja ajatuksiani. Miksi taas tein jotain hölmöä ? Miksen jättänyt tekemättä? Miksen voinut hillitä itseäni tietyissä tilanteissa? Milloin minä kasvan aikuiseksi... Ja meri vastaa että hyväksy itsesi, anna anteeksi itsellesi. Kunhan ei loukkaa ketään. Mutta loukkaanko ? Sitä en tiedä, niin monta on tulkitsijaa kuin on ihmistä. Joskus kun tarkoittaa hyvää niin toinen on siitä haavoittunut. Että miten päin tässä pitäis sitten elää ? Niin kuin itsestä oikealta tuntuu. Jos toiselle hyvää tarkoittaa niin enempää ei voi tehdä. Tai sitten ei vaan tee.

Painiskelen päivittäin asioiden kanssa jos olen jotakin ihmistä satuttanut. Se hiertää ja kaihertaa. Ja syö. Varsinkaan jos en ole pystynyt loukkaustani hyvittämään. Eihän sitä koskaan voi kokonaan hyvittää mutta kuitenkin on sellainen olo että haluaisi edes yrittää. Mutta kun tai jos siihen ei ole mahdollisuutta, on vain koitettava elää asian kanssa. Hyväksyttävä se tosiasia, että jotkut asiat kulkevat suruna läpi elämän.

Hieman tuli nyt raskasta tekstiä mutta joskus on vaan kirjoitettava näitäkin. Pojat pelailee pleikkaa ja mies on Amerikassa. Olo on ihan tyyni, niin kuin merikin tällä hetkellä....