Heräsin myrskyävän yön jälkeen. Koko yön oli ukkostanut ja tuuli raivonnut. Normi aamu, aamupalat, lapset kouluun ja töiden kimppuun. Oli kiire päivä, työt piti saada tehtyä, Antti lentää tänään Suomeen ja sieltä Ruotsiin viikoksi. Olo oli kuitenkin hyvä stressistä huolimatta, mieli iloinen ja reipas. Sitten soi puhelin, se oli koulusta. Olli oli kaatunut ja lyönyt päänsä. "voi huonosti ja näköhäiriöitä.ambulanssi on tulossa" Pyysin jos mahdollista että odottaisivat meitä. Olin tietysti hysteerinen ja ajoimme koulun pihaan. Olli tuotiin ambulanssiin ja minä hyppäsin mukaan. Poika nuokku ja yritin pitää häntä hereillä. Pistin käteni ristiin, "eihän tässä voi huonosti käydä, eihän " Pääsimme perille, Olli oli sekoittunut toiseen potilaaseen. Minulta tivattiin tietoja hänen diabeteksestaan. Espanjaksi. Siellä kun ei taaskaan puhuttu englanti. "no diabetes, no." onneksi paikalla oli suomalainen, espanjaa puhuva henkilö, joka selvitti tilanteen. diabetespotilas tuli perässä toisella ambulanssilla. No, Ollille tehtiin pään tietokonekuvaus. Kaikki kunnossa. Olo alkoi vähän parantua, näkö oli palannut ennalleen. Kotiinlähtölupa, tarkkailla pitää ja ottaa rauhallisesti. Että olinko huojentunut, no huh ! Olen melko huono tilanteissa kun lapsilla on joku vakavasti hätänä. Menetän helposti otteeni ja rauhallisuuteni. Mutta tänään pysyin yllättävän rauhallisena, johtui varmaan myös siitä että Antti oli paikalla. Se kun on aika harvinaista että on toinen puolisko paikalla kun jotain ikävää sattuu. Vaikeaa minulle, mutta erityisen vaikeaa Antille olla kaukana poissa.
Tällä hetkellä kaikki hyvin, poika kattelee telkkaria ja söikin ihan hyvin.Kyllä on taas yksi syy lisää olla valtavan kiitollinen. Kiitollinen terveydestä, lapsista, puolisosta ja tavallisesta arkipäivästä. Ja ystävistä jotka muistivat meitä.
torstai 5. helmikuuta 2009
keskiviikko 4. helmikuuta 2009
Kiitos lapset !
Isä ja äiti... :))))
Haluan omista tämän kirjoitukseni lapsilleni. Olen oikeasti heistä ylpeä, kuinka he ovat reippaasti suhtautuneet tähän elämänmuutokseen. Toki ikävä Suomeen on kova. Ikävä kavereita, omaa koulua, omaa kotia, omaa Paraista, jossa voi vapaana kulkea. Ja ikävä sukulaisia. Ei ole ollut helppoa opetella espanjan kieltä, omaksua erilaisia opetustapoja. Myös alkuvaikeudet järkyttivät mieltä. Mutta täytyy sanoa, että todella reippaita ovat lapset olleet. Syksy koulussa meni hieman penkin alle mutta hienosti he ovat paranteneet nyt alkuvuodesta. Helposti sitä ajatellaan että kyllähän lapset sopeutuu ja oppii helposti, mutta eihän se ihan niin mene. Ollaan siinä iässä että kaverit ovat tosi tärkeitä ja kun päivärutiinit menevät ihan uusiksi,kysyy se myös lapsilta sopeutumista. Onhan minullakin ikävä, kotia, kavereita, sukulaisia. Mutta jotenkin aikuisen on helpompi mieltää se tarkoitus, miksi täällä ollaan. Nauttia kauniista päivistä ja ihailla merta loputtomiin. Meille aikuisille ja lapsille kun tämänhetkiset nautinnolliset asiat ovat vähän eri tasolla :) Lukuunottamatta ruokaa, me kaikki nautimme erilaisista ruokaelämyksistä ! Eli kiitos lapset kaikesta, myös noista kuvista esiintulevista isän ja äidin hauskuttamishetkistä !
sunnuntai 1. helmikuuta 2009
Myrsky, sisällä ja ulkona
Otin vastaan Anniinan haasteen, 4. kuva 4. kansiosta. Tämä kuva sattui kohdalleni. Koska menetin kovalevyn rikkoutuessa neljän vuoden valokuvani, kuva on suht tuore.
Tämä valokuva tuo mieleen myrskyisiä fiiliksiä muutenkin kuin aiheeltaan. Otin tämän kuvan lokakuussa, juuri kun olimme muuttaneet väliaikaiseen asuntoomme, pakoon talosta, johon meille murtauduttiin. Mieli oli sekava, kroppa sekaisin joka tavalla, mielessä ja vatsassa myllersi, tuon meren kaltaisesti. Koti-ikävä oli piinaava, mitä hittoa me täällä teemme. Pelko jylläsi ja piti vallassaan joka hetki. En olisi ikinä voinut kuvitella tällaisia seuraamuksia ja näin hirveää oloa. Se,että meidät huumattiin, että lapsille olisi voinut tapahtua jotain. Pelkäsin kaikkea, koko ajan. Joka risahdus, ääni ja ihmisten katse tarkoitti "jotain". Pahinta oli että jäin melkein heti yksin kotiin lasten kanssa. Olin turvaton. Lauri oli myös samaan aikaan ollut kovassa kuumeessa 5 päivää. Käytin häntä lääkärissä pari kertaa, toisella kertaa kuumetta oli jo 40. Mutta mitään ei löytynyt, ei lääkekuuria.Jälleen takaisin kotiin toivomaan parasta. Yskä oli hirveä, Lauri istui ja yski, ei voinut olla makuullaan. Ei syönyt eikä juonut. Tuona aamuna kun otin tuon kuvan, hän oli kuumeeton. Jess, poika on paranemassa. Hän halusi rannalle katsomaan myrskyä. Epäilin, mutta suostuin. Matkaa oli silloiselta asunnolta 200 metriä. Lauri uupui täysin, kannoin hänet reppuskissa kotiin. Kuumetta oli 40. Siltä seisomalta lähdimme sairaalaan. Molemminpuolinen pitkälle edennyt keuhkokuume. "Tilanne on vakava, muttei kriittinen", sanoi lääkäri. Hoito aloitettiin heti. Oma romahtamiseni ei ollut kaukana, mutta pakko oli koittaa pysyä rauhallisena. Lauri oli onneton ja pelkäsi. Pelkäsin itsekin, enhän tiennyt mitään täkäläisistä sairaaloista. Suurin osa lääkäreistä ja hoitajista puhui vain espanjaa. Ihmetyttää, sillä sairaala on yksityinen ja sitä käyttää lähes kaikki turistit. kiitos vakuutuksien.
Viikon sairaalassaolon jälkeen Lauri parani ja pääsi kotiin. Olimme muuttamassa kolmatta kertaa kuukauden aikana. Tähän kotiin, jossa nyt olemme.
Tuli vähän raskas juttu. Kaikkihan eivät reagoi asioihin noin raskaasti, mutta minä olin täysin sekaisin ryöstön jälkeen. Ja niin oli lapsetkin. Olen aina ollut mielestäni reipas taistelija, mutta silloin minusta ei ollut mihinkään. En vaan yksinkertaisesti pystynyt. Itkin kaupassa, apteekissa, koulussa, kotona, joka paikassa. Ja se oli varmaan hyvä asia. Puhuin ja puhuin. Ja itkin. Nukuimme lasten kanssa yhdessä ja puhuimme ja puhuimme. Asiaa ei voinut lapsilta peittää, koska ovenkarmet oli palasina ja poliiseja juoksi kotonamme.
Mutta nyt, pahin pelko on väistynyt, on tosin kuitenkin läsnä. Lapset parani keuhkokuumeestaan, senhän sai sitten Mikko ja Ollikin. Tosin selvisivät kotihoidolla. Terveinä ollaan oltu ja nautittu tämän maan tarjoamista kauniista asioista. Tosin meillä on vielä kaikki retket tekemättä, joten keväällä reissaamme katsomaan kaunista Espanjaa tätä vähän tätä Paseota kauemmas. Nyt on hyvä, näin on hyvä.
Tämä valokuva tuo mieleen myrskyisiä fiiliksiä muutenkin kuin aiheeltaan. Otin tämän kuvan lokakuussa, juuri kun olimme muuttaneet väliaikaiseen asuntoomme, pakoon talosta, johon meille murtauduttiin. Mieli oli sekava, kroppa sekaisin joka tavalla, mielessä ja vatsassa myllersi, tuon meren kaltaisesti. Koti-ikävä oli piinaava, mitä hittoa me täällä teemme. Pelko jylläsi ja piti vallassaan joka hetki. En olisi ikinä voinut kuvitella tällaisia seuraamuksia ja näin hirveää oloa. Se,että meidät huumattiin, että lapsille olisi voinut tapahtua jotain. Pelkäsin kaikkea, koko ajan. Joka risahdus, ääni ja ihmisten katse tarkoitti "jotain". Pahinta oli että jäin melkein heti yksin kotiin lasten kanssa. Olin turvaton. Lauri oli myös samaan aikaan ollut kovassa kuumeessa 5 päivää. Käytin häntä lääkärissä pari kertaa, toisella kertaa kuumetta oli jo 40. Mutta mitään ei löytynyt, ei lääkekuuria.Jälleen takaisin kotiin toivomaan parasta. Yskä oli hirveä, Lauri istui ja yski, ei voinut olla makuullaan. Ei syönyt eikä juonut. Tuona aamuna kun otin tuon kuvan, hän oli kuumeeton. Jess, poika on paranemassa. Hän halusi rannalle katsomaan myrskyä. Epäilin, mutta suostuin. Matkaa oli silloiselta asunnolta 200 metriä. Lauri uupui täysin, kannoin hänet reppuskissa kotiin. Kuumetta oli 40. Siltä seisomalta lähdimme sairaalaan. Molemminpuolinen pitkälle edennyt keuhkokuume. "Tilanne on vakava, muttei kriittinen", sanoi lääkäri. Hoito aloitettiin heti. Oma romahtamiseni ei ollut kaukana, mutta pakko oli koittaa pysyä rauhallisena. Lauri oli onneton ja pelkäsi. Pelkäsin itsekin, enhän tiennyt mitään täkäläisistä sairaaloista. Suurin osa lääkäreistä ja hoitajista puhui vain espanjaa. Ihmetyttää, sillä sairaala on yksityinen ja sitä käyttää lähes kaikki turistit. kiitos vakuutuksien.
Viikon sairaalassaolon jälkeen Lauri parani ja pääsi kotiin. Olimme muuttamassa kolmatta kertaa kuukauden aikana. Tähän kotiin, jossa nyt olemme.
Tuli vähän raskas juttu. Kaikkihan eivät reagoi asioihin noin raskaasti, mutta minä olin täysin sekaisin ryöstön jälkeen. Ja niin oli lapsetkin. Olen aina ollut mielestäni reipas taistelija, mutta silloin minusta ei ollut mihinkään. En vaan yksinkertaisesti pystynyt. Itkin kaupassa, apteekissa, koulussa, kotona, joka paikassa. Ja se oli varmaan hyvä asia. Puhuin ja puhuin. Ja itkin. Nukuimme lasten kanssa yhdessä ja puhuimme ja puhuimme. Asiaa ei voinut lapsilta peittää, koska ovenkarmet oli palasina ja poliiseja juoksi kotonamme.
Mutta nyt, pahin pelko on väistynyt, on tosin kuitenkin läsnä. Lapset parani keuhkokuumeestaan, senhän sai sitten Mikko ja Ollikin. Tosin selvisivät kotihoidolla. Terveinä ollaan oltu ja nautittu tämän maan tarjoamista kauniista asioista. Tosin meillä on vielä kaikki retket tekemättä, joten keväällä reissaamme katsomaan kaunista Espanjaa tätä vähän tätä Paseota kauemmas. Nyt on hyvä, näin on hyvä.
torstai 29. tammikuuta 2009
Kännykkä pirahtaa, painan torkun päälle...väsyttää. Voi kun saisi nukkua vielä. Käpertyä peiton lämpöön, sulkea silmät ja toivottaa unis uudestaan tervetulleeksi.Viiden minuutin kuluttua kännykkä hälyttää jälleen...vielä viisi minuuttia....ja jälleen kännykkä pirahtaa. Nyt on pakko nousta. Viileä huone, palelee. Haparoin poikien huoneeseen ja toivottelen huomenet. 15 minuutin kuluttua pitää sitten nousta. harjaan hampaat ja nauran tukalleni, joka muistuttaa hurrikaania. Miksi aina on vaikea herätä, vaikka menis kuinka aikaisin nukkumaan.Näin on ollut minulla aina. Voisin luvata aamulla jollekin tähdet taivaalta jos hän herätttäisi lapset, laittaisi aamupalan ja veisi kouluun. Olen aamuisin oikea tuittu. On pakko saada istua hetki hiljaisuudessa ja herätä. Kiukuttelen ja rähjään kuin kolmevuotias jos olen yliväsynyt. Raahaan itseni olohuoneeseen. Ja sitten. Näen nämä maisemat. Aurinko on nousemassa, pilvet muodostavat uskomattomia näytöksiä taivaalle, taivas on appelsiinin keltainen kun aurinko se värjää kurkottaessaan horisontista. Meri aukeaa edessä ja mieli tasottuu. "Keitetäänkös pojat puuroa vai mikä maistuis" ?
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Kalaa espanjalaisittain
Rosada ja merisuola.
Tietenkin sipulia ja valkosipulia !
Pinaattipeti freesataan pannulla.
Perunat raakana pannulle ja sitten uuniin.
Ja eikun syömään !Heips !
Viikonloppu vierähti jälleen, kuskatessa lapsia synttäreille ja majakalle. Majakka on paikka jossa suomalaiset lapset siis viettävät aikaa pelaillessa ja herkutellen vohveleilla, pitsalla ja milloin milläkin. Tilat tarjoaa seurakuntakoti.
Ilmat on olleet ihanat, lämpöä liki 20 astetta. Tosin tuuli riehuu vielä aikamoisella voimalla.Olette ehkä kuulleet onnettomuudesta Barcelonassa jossa tuuli repi 50m / s vauhdilla urheilutalon katon irti ja lapsia menehtyi....tosi surullista.
Liikunta jäi aika vähille, käytiin vielä lauantaina shoppailemassa ostarissa, haettiin Mikolle uudet farkut ja kengät.
Minä kun rakastan siis merta niin rakastan myös kalaa. Ja sitä täällä riittää. Kymmeniä erilaisia, ja päälle äyriäiset sun muut tuijottajat :) Pidän itse erityisesti kalasta nimeltä Lubina, muistuttaa meidän siikaa. Meidän talomme nimikin on muuten Lubina. Täällä kun kaikilla taloilla on nimet. Ainakin kerrostaloilla. Tänään ostin Rosadaa, valkoista kalaa, josta voi vääntää vaikka mitä. Tänään tein Rosadaa luostarin reseptillä, pinaattia, sipulia, valkosipulia, perunaa. Olen tehnyt tätä aikaisemminkin ja ihastuin siihen. Ihan kiva kokeilla vähän eri tapoja valmistaa kalaa, suomessa sitä kun helposti heittää fileet pannulle mausteena suola. Eikä siinä mitään vikaa, onhan se hyvää. Tykkään myös savustaa kalaa, erityisesti Nieriä on minun savustus suosikkini. Minusta ois muuten ihana lähtä joskus kunnon kalareissulle. Kalastelen poikien, siis lasten kanssa, mutta että sais joskus lähtä ihan oikealle kalareissulle. On niin kiva valmistaa itse saatu kala. Minä kun en pelkää perata ja fileoida. Olen toki lasten kanssa mökillä paistellut ahvenia nuotiolla, sekin on kivaa. Tais mennä nyt ihan kalajutuiksi ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)